Uuno ravasi lennokkaasti minua vastaan avatessani laitumen porttia. Poni vietti päiviään tällä hetkellä pelkästään laitumella meidän pienessä pihassamme. Sopivaa majoitussopimusta ei oltu saatu synnytettyä, vielä. Puttasin kuolaimet Uunon suuhun, kiinnitin suojat ja putsit jalkoihin ja kampesin itseni ponin kyytiin. Uuno alkoi kaahottaa kiireellä eteenpäin. Huokaisin syvään. Toivoin sydämestäni, että karsinapaikka löytyisi pian. Ainainen maastoilu umpimetsässä tai asvalttitiellä alkoi pikku hiljaa tehdä hallaa meidän molempien hermoille. Uuno kaipaili mitä pikimmin kunnon treeniä, niin fyysisesti, kuin henkisestikin.
Annoin ponin lähteä ravaamaan tien reunassa. Uuno tahtoi mennä! Sillä oli järjettömät määrät ylimääräistä energiaa. Poni hyppäsi laukalle, se tarpoi tannerta voimakkaasti lyhyessä laukassa kuin kysyen: "Saako jo mennä?". Löysäsin ohjaa sen verran, että Uuno pääsi venyttämään askeltaan. Se laukkasi menemään niin paljon kuin jaloista vain lähti, sitten minun oli hidastettava poni käyntiin, takaamme posotti auto. Uuno oli säikähtävinään kaaraa, vaikka tiesin ettei se todellisuudessa mitään pelännyt.
Mietin usein, että olikohan ponin hankkiminen sittenkin virhe? Vahingossahan se minulle käytännössä päätyi, hetken mielijohteesta. Nyt kesällä kaikki tuntui sujuvan vielä ihan hyvin näinkin, ilman karsinapaikkaa. Pääsimme ajamaan kärryillä pihapiirissä ja maastoilemaan metsiin. Silti tallipaikka olisi pakollinen, viimeistään talveksi. Ja kyllähän se elämää helpottaisi vaikka samantien. Nyt kesällä Uuno popsi pelkästään ruohoa laitumesta, mutta mitä tapahtuisikaan talvella, kun ruohoa ei enään olisikaan saatavilla ja ilmat kylmenisivät? Ei mitään positiivista ainakaan. Joskus mietin jopa ponin myyntiä... Meistä on Uunon kanssa tulleet lyhyessä ajassa ihan parhaat ystävät. Tunnemme toisemme läpikotaisin!
Käänsin ponin metsään ja annoin sen venyttää kaulaansa alas, jotta se näkisi mihin astua. Se napsi puista lehtiä evääksi matkan varrella. Pysäytin ponin ja laskeuduin selästä, kun maasto tiheni. Kävelimme metsän läpi ja hups vain olimme taas asvaltilla. Uunosta oli kuoriutunut mahti maastokaveri. Meidän molempien koordinaatiokyky oli huipussaan umpimetsässä tarpomisen jäljiltä!
Annoin ponin taas laukata tien sivussa. Melko pian seisoimme taas kotipihassa. Riisuin Uunolta suitset päästä laitumella. Se vetäisi päänsä alas ja ryhtyi taas, yllätys yllätys, syömään. Katselin ponia, minun poniani... Hieman pyöristynyt vatsa, tummat nappisilmät... Uuno heittäytyi nurmelle piehtaroimaan.
Annoin ponin lähteä ravaamaan tien reunassa. Uuno tahtoi mennä! Sillä oli järjettömät määrät ylimääräistä energiaa. Poni hyppäsi laukalle, se tarpoi tannerta voimakkaasti lyhyessä laukassa kuin kysyen: "Saako jo mennä?". Löysäsin ohjaa sen verran, että Uuno pääsi venyttämään askeltaan. Se laukkasi menemään niin paljon kuin jaloista vain lähti, sitten minun oli hidastettava poni käyntiin, takaamme posotti auto. Uuno oli säikähtävinään kaaraa, vaikka tiesin ettei se todellisuudessa mitään pelännyt.
Mietin usein, että olikohan ponin hankkiminen sittenkin virhe? Vahingossahan se minulle käytännössä päätyi, hetken mielijohteesta. Nyt kesällä kaikki tuntui sujuvan vielä ihan hyvin näinkin, ilman karsinapaikkaa. Pääsimme ajamaan kärryillä pihapiirissä ja maastoilemaan metsiin. Silti tallipaikka olisi pakollinen, viimeistään talveksi. Ja kyllähän se elämää helpottaisi vaikka samantien. Nyt kesällä Uuno popsi pelkästään ruohoa laitumesta, mutta mitä tapahtuisikaan talvella, kun ruohoa ei enään olisikaan saatavilla ja ilmat kylmenisivät? Ei mitään positiivista ainakaan. Joskus mietin jopa ponin myyntiä... Meistä on Uunon kanssa tulleet lyhyessä ajassa ihan parhaat ystävät. Tunnemme toisemme läpikotaisin!
Käänsin ponin metsään ja annoin sen venyttää kaulaansa alas, jotta se näkisi mihin astua. Se napsi puista lehtiä evääksi matkan varrella. Pysäytin ponin ja laskeuduin selästä, kun maasto tiheni. Kävelimme metsän läpi ja hups vain olimme taas asvaltilla. Uunosta oli kuoriutunut mahti maastokaveri. Meidän molempien koordinaatiokyky oli huipussaan umpimetsässä tarpomisen jäljiltä!
Annoin ponin taas laukata tien sivussa. Melko pian seisoimme taas kotipihassa. Riisuin Uunolta suitset päästä laitumella. Se vetäisi päänsä alas ja ryhtyi taas, yllätys yllätys, syömään. Katselin ponia, minun poniani... Hieman pyöristynyt vatsa, tummat nappisilmät... Uuno heittäytyi nurmelle piehtaroimaan.